Inflaatio

Inflaatio tarkoittaa sitä, että hinnat nousevat ja samalla rahamäärällä saa entistä vähemmän tavaroita ja palveluja ja rahamääräiset säästöt menettävät arvoaan. Jollei palkkoja koroteta, reaalitulo alenee inflaation myötä. Toisaalta reaaliomaisuuden nimellinen arvo kasvaa. Eri valtiot mittaavat virallista inflaatiota vertaamalla hinnan muutosta tietyllä aikavälillä jossain "korillisessa" tuotteita. Tämä virallinen inflaatio vaikuttaa mm. erilaisiin indeksikorotuksiin, esim. eläkkeiden määrään. Yleisimmät mittauskohteet ovat kuluttajien tuotteiden hintojen inflaatio, tuottajien tuotteiden hintojen inflaatio, bruttokansantuotteen muutokset tai hintaindeksit. Inflaation vastakohta on deflaatio eli hintatason lasku.

Inflaation aiheuttaa

– Liikkeellä olevan rahamäärän lisääntyminen. Esim. jos pankki painaa lisää seteleitä ja lisää rahan määrää, johtaa se rahan arvon heikkenemiseen. Taloudellisia ongelmia ei siis voi inflaation vuoksi ratkaista painamalla lisää rahaa.

– Hinnat nousevat siitä syystä, että kysyntä ylittää tarjonnan. Suomessa esimerkiksi asuntojen voimakkaat hinnannousut erityisesti kasvukeskuksissa ovat esimerkki tästä. Kun kysyntää on paljon ja tarjontaa vähän, ihmiset joutuvat maksamaan korkeampaa hintaa saadakseen haluamansa.

– Jos yritysten tuotantokustannukset nousevat, yritykset joutuvat nostamaan tuotteittensa hintoja, jotta niiden toiminta olisi kannattavaa. Esim. suuret palkankorotukset tai raaka-aineiden hintojen nousu voivat olla inflaation laukaisevia tekijöitä.

Mittaus

Yleisimmin inflaatiota kuvataan kuluttajahintaindeksin prosenttimuutoksella. Kuluttajahintaindeksi mittaa yleisesti kulutetuista tavaroista ja palveluista koostuvan hyödykekorin hintaa. Eri hyödykkeiden painoarvo kuluttajahintaindeksissä määräytyy niiden osuudesta kotitalouksien kokonaiskulutuksessa. Osuuksia muutetaan Suomessa viiden vuoden välein kulutuksessa tapahtuneiden muutosten mukaan.

Hallinta

Nykytaloustiede pitää tärkeimpänä hintavakautta ja inflaatio koetaan haitaksi. Etenkin inflaation yllätyksellisyys on ongelma: nopea mutta vakaana pysyvä inflaatio todennäköisesti haittaisi melko vähän talouden toimintaa, mutta inflaation nopeutuessa myös sen yllätyksellisyys yleensä pahenee. Kevyttä inflaatiota pidetään nykyään yllä, koska deflaatiota pidetään haitallisena ja hiukan nollaa korkeampi inflaatio suojaa deflaatioon ajautumisen riskiltä.

Euroopan unionin talous- ja rahaliiton Emun jäsenmaissa pyritään alhaiseen, enintään noin kahden prosentin vuosittaiseen inflaatiovauhtiin. Mikäli hinnat nousevat tätä nopeammin, Euroopan keskuspankki voi nostaa ohjauskorkoaan, joka vaikuttaa välittömästi mm. euribor-korkoihin ja näin saa vähennettyä kulutusta ja hillittyä hintojen nousua.

Suomessa 2000-luvun alussa

Vuoden 2000 aikana Suomen inflaatio voimistui tuntuvasti. Keskimäärin hintojen nousu oli 3.4 prosenttia. Vuonna 2001 kuluttajahintojen nousu vaimeni 2.5 prosenttiin. Inflaatiota hillitsi muun muassa öljyn hinnan aleneminen kansainvälisen taantuman myötä. Talouskasvun hidastuminen hillitsi inflaatiota myös vuonna 2002. Samaan suuntaan on vaikuttanut myös vahvistunut euro, mikä on laskenut tuontihintoja. Raakaöljyn hinnan kallistuminen 50 prosenttia vuoden 2002 alun 20 dollarin tasolta lähelle 30 dollaria tynnyriltä Irakin sotaan liittyvien pelkojen myötä nosti inflaatiota puolisen prosenttiyksikköä. Kaiken kaikkiaan kuluttajahintojen nousu jäi kuitenkin Suomessa vuonna 2002 selvästi alle kahden prosentin. Myös euromaiden inflaatio painui taantuman myötä lähelle EKP:n tavoitetaso eli kahta prosenttia.

Vuonna 2003 kuluttajahinnat nousivat vain runsaan prosentin korkojen laskun ja euron vahvistumisen ansiosta. Vuonna 2004 keskimääräisiin kuluttajahintoihin vaikutti oleellisesti alkoholijuomien verotuksen alentaminen. Alkoholin vähittäismyyntihinta laski noin viidenneksen. Inflaatio painui nollaan.

Inflaatio nopeutui vuoden 2006 aikana. Raakaöljy kallistui, mutta tuontihintapaineita hillitsi jälleen euron vahvistuminen. Lisäksi matalan kustannustason maissa valmistettujen tavaroiden osuus kotimaisessa kysynnässä ja tuotannossa on lisääntynyt jo useiden vuosien ajan, mikä painaa tuontihintainflaatiota. Asuntojenhinnat jatkoivat vahvaa nousua ja korot kohosivat selvästi. Keskimäärin kuluttajahintaindeksi kohosi 1.6 %.

Helmikuussa 2008 3,7 prosenttia

Tilastokeskuksen laskema kuluttajahintojen vuosimuutos eli inflaatio oli helmikuussa 3,7 prosenttia. Tammikuussa se oli 3,8 prosenttia.

Kuluttajahintoja nosti vuodessa eniten asumisen kallistuminen: asuntolainojen korot, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen hinnat sekä vuokrat nousivat ja sähkö kallistui. Elintarvikkeiden, ajoneuvojen polttoaineiden, ravintola- ja kahvilapalveluiden sekä alkoholijuomien vähittäishintojen kallistuminen viime vuodesta vaikutti niin ikään inflaatioon. Kuluttajahintojen nousua puolestaan hillitsi helmikuussa eniten henkilöautojen sekä viihde-elektroniikan ja tietojenkäsittelylaitteiden halpeneminen.

Tammikuusta helmikuuhun kuluttajahinnat nousivat 0,5 prosenttia. Se johtui lähinnä siitä, että vaatealennusmyynnit hiljaa hiipuivat ja asuminen kallistui.

Loppukevennyksenä pieni hauskuutus inflaatiosta Amerikan mantereelta:

One day about a month ago, President Bush was looking for a call girl.

He found three such girls in a local lounge, a blonde, a brunette and a redhead.

To the blonde he said, "I am the President of the United States.

Now how much would it cost me to spend some time with you?"

She replied, $200."

To the brunette he asked the same question. Her reply was $100.

Then he asked the redhead.

Her reply was,

"Mr. President, if you can get my skirt up as high as my taxes,

my panties as low as my wages,

get that thing of yours as hard as the times and keep it rising like the gas prices,

keep me warmer than it is in my apartment and

screw me the way you do the public, then believe me,

Mr. President, it isn't going to cost you a damn cent."

Lähteet:

http://www.suomenpankki.fi/

http://www.stat.fi/

http://fi.wikipedia.org/

http://www.google.fi/

Työmarkkinat

TYÖMARKKINAT
=talouden suurin yksittäinen markkina

Työmarkkinat yhdessä luonnonvarojen sekä pääoman ja rahoituksen kanssa muodostavat tuotannontekijämarkkinat. Työmarkkinat itsessään ovat työnantajien ja työntekijöiden väliset markkinat, joilla solmitaan työsuhteita. Markkinat käsittävät siis työvoiman kysynnän ja tarjonnan.
Taloustieteessä työmarkkinat käsitetään tavallisina markkinoina, ts. dynaamisena, kysynnän ja tarjonnan mukaan määräytyvänä vaihdon prosessina. Työmarkkinat jakautuvat moniin osamarkkinoihin, joilla on oma kysyntänsä ja tarjontansa.
Kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuden seurauksena saattaa olla jollain osamarkkinoilla esimerkiksi työvoimapula, mikä nostaa palkkatasoa ja silti säilyttää työttömyyden korkeana.

Työvoiman kysyntä
Työvoiman kysyntä on johdettua, eli se on riippuvainen hyödykemarkkinoista. Kysyntä aiheutuu siis yrityksen valmistamien hyödykkeiden menekistä ja työvoiman rajatuottavuudesta. Mitä alhaisempi palkkataso, sitä suurempi on työvoiman kysynnän määrä. Palkkatason noustessa yrityksen on kannattavaa kysyä vain vähän työvoimaa.

Rajatuottavuus
Rajatuottavuus ilmoittaa, kuinka paljon yhden työvoimayksikön lisääminen tuotantoon kasvattaa tuotosta, jos muiden tuotannontekijöiden määrä ei muutu. Rajatuottavuus laskee työvoiman määrän kasvaessa. Rajatuottavuuskäyrä muodostaa myös työvoiman kysyntäkäyrän, mikä siirtyy yrityksen tuottamien hyödykkeiden kysynnän myötä.

Työvoiman tarjonta
Työvoiman tarjonnalla tarkoitetaan pelkistetysti työntekijöiden halukkuutta töihin. Työntekijän käytettävissä oleva aika jaetaan työ- ja vapaa – aikaan.
Palkkatason nousu vaikuttaa työvoiman tarjontaan kahdella eri tavalla: tarjonta voi lisääntyä tai vähentyä.

Työvoimavarat
Suomen työvoimavarojen katsotaan olevan vajaakäytössä. Työvoiman ikärakenne painottuu selvästi iäkkäisiin ryhmiin. Eläkeikää lähestyvät ikäryhmät ovat kooltaan suurempia kuin nuoremmat ikäryhmät. Suomen työikäinen väestö alkaa supistua vuoden 2010 jälkeen. Tämä ei suoraan merkitse laajaa työvoimapulaa, sillä tuottavuuden kasvun vuoksi myös työvoiman kysyntä voi monilla aloilla vähentyä.

Suomi kohtaa työvoiman ikärakenteeseen liittyvät haasteet nopeammin ja ehkä voimakkaammin kuin monet muut Euroopan maat. Yhteistä maille on teollisuudessa tapahtuva muutos, jossa tuotantoa ja työllisyyttä siirretään maailmanlaajuisesti uusiin sijaintipaikkoihin. Iäkkäät ovat tämän muutoksen keskipisteessä. Suomelle on tärkeää ymmärtää iäkkään työvoiman vaikutus tulevaisuuden työmarkkinoihin. Jotta työntekijät haluaisivat pysyä työelämässä mahdollisimman pitkään, työnantajien haasteena on yhdistää järjestelmien joustavuus ja yksilöiden valinnanvapaus sekä kohtuullinen taloudellinen turvallisuus.

Suomessa on toteutettu useita ohjelmia, jotka ovat tähdänneet työelämän kehittämiseen työpaikoilla. Tällä hetkellä merkittävin ohjelma on laaja, monivuotinen TYKES – ohjelma (Työelämän kehittämisohjelma). Tavoitteena on ohjelman antaman rahoituksen avulla parantaa työoloja työpaikalla, saada työelämän laatua paremmaksi ja samanaikaisesti nostaa tuottavuutta.

Työelämä
Vaikka suomalainen työpolitiikka saa kansainvälisesti paljon kiitosta, hyvän työelämän luontiin liittyy Suomessa useitakin haasteita:

1. Miten saadaan työelämän työpaikkatasoinen kehittämistyö jatkuvaksi ja sujuvaksi toiminnaksi?

2. Miten saadaan löydettyjä ja yhdessä organisaatiossa kehiteltyjä hyviä menettelyjä leviämään muihin samankaltaisiin työorganisaatioihin (ja miten yleisesti ne ovat levitettävissä vai ovatko vain työpaikkakohtaisia sovelluksia)?

3. Miten löytää aikaa kaikkia hyödyttävälle kehitystyölle, ja pitää se mielekkäänä?

4. Kuinka vältetään vääränlainen tuottavuudenhaku, jossa työvoiman käyttöä pelkästään tehostetaan?

5. Miten saadaan työelämän kehittämiseen koko työuran näkökulma?

6. Miten erotetaan työ- ja vapaa -aika ehkäisten työuupumista?

Eri maiden työmarkkinat
Eurooppalaiset ja amerikkalaiset työmarkkinat voidaan erottaa toisistaan sekä työttömyyden että palkkajakauman perusteella. Sen lisäksi, että työttömyys on Euroopassa korkeampi kuin Yhdysvalloissa, myös kesto on pidempi: Yhdysvalloissa työpaikkaa vaihdetaan selkeästi useammin kuin Euroopassa työttömyysajan kautta. Muiden tekijöiden osalta työmarkkinat Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat lähes yhtä toimivat.

1990- luvulle asti suomalaiset työmarkkinat toimivat enemmänkin yhdysvaltalaisten kuin eurooppalaisten markkinoiden tavoin: työttömyys oli Euroopan keskiarvoa alempi ja kestoltaan lyhyempi. Myös työmarkkinavirrat olivat voimakkuudeltaan lähempänä yhdysvaltalaisia virtoja. 1990- luvulta lähtien suomalaiset työmarkkinat ovat eurooppalaistuneet sekä työttömyyden että sen keston osalta. Pitkäaikaistyöttömyys alittaa kuitenkin Euroopan Unionin maiden keskimääräisen arvon.

Työmarkkinat EU:ssa
Suomen liityttyä euroalueeseen ei mahdollisuutta raha- ja valuuttakurssipolitiikkaan enää ole. Se asettaa suuria vaatimuksia työmarkkinoiden toiminnalle. Työvoiman liikkuvuus EU:n sisällä on ollut vähäistä, mutta Euroopan Komissio on laatinut toimintasuunnitelman, jolla helpotetaan työvoiman liikkuvuutta EU – maiden välillä.

Yhteisten näkemysten ja pyrkimysten vahvistaminen EU -maiden kesken auttaa luomaan hyvin toimivia työmarkkinoita EU:n yhteiseksi kilpailutekijäksi maailmanmarkkinoilla. Työllisyyden turvaamisessa ja työttömyyden vähentämisessä puhutaan usein tarpeesta edetä laajalla rintamalla. Suomessa tärkeimmät asiaan sisältöä antavat yhteiskuntapolitiikan osat ovat työvoimapolitiikka, eläkepolitiikka, koulutuspolitiikka sekä näihin kytkeytyvä sosiaaliturva (mm. työttömyysturva).
Työministeriö esittelee Suomen työpolitiikan strategian koostuvan viidestä painopisteestä:
1) Alennetaan rakenteellista työttömyyttä
2) Varmistetaan osaavan työvoiman saatavuus
3) Parannetaan työn tuottavuutta laadullisesti kestävällä tavalla
4) Luodaan edellytyksiä aktiiviselle työperusteiselle maahanmuuttopolitiikalle
5) Lisätään yrittäjyyttä ja itsensä työllistämistä.

Suomen malli
1800 – luvun lopulla syntyneet työmarkkinasuhteiden rakenteet ovat edelleenkin nähtävissä.
Suomen malli, jossa on yhdistetty keskitetyt sopimukset ja palkkaliukumat, on puolivälin ratkaisu keskitetystä ja hajautetusta järjestelmästä. Ammattiliitot syntyivät joskus sille perustalle, että hajautetun järjestelmän katsottiin antavan työnantajalle liian vahvan neuvotteluaseman. Viime vuosina työmarkkinoilla on vahvistunut suunta sopia työehdoista liitto- ja työpaikkatasolla.

Suomen työmarkkinoiden kehitys on 1990 – luvun laman jälkeen ollut kaksijakoinen.
Työllisyys on kohentunut selvästi laman aallonpohjasta ja työttömyys on alentunut, mutta työttömyyden rakenteelliset ongelmapiirteet ovat pysyneet merkittävinä.

Teoreettisesti tarkasteltuna Suomen työmarkkinamalli näyttää taloudellisen ja poliittisen järjestelmän kaltaiselta. Taloudellinen järjestelmä tuottaa tavaroita ja palveluja ja poliittinen järjestelmä lakeja ja asetuksia; työmarkkinajärjestelmä puolestaan työehtosopimuksia. Kaikki nämä kolme järjestelmää (nk. kolmikanta eli valtiovalta, työnantaja- ja työntekijätahon keskusjärjestöt )
ovat sidoksissa toisiinsa. Avoimessa markkinataloudessa mikään osajärjestelmistä ei toimi yksinään vaan ne ovat vuorovaikutuksessa myös kansainvälisen ympäristön kanssa.

Talouden ja työmarkkinoiden rakennemuutokset ja niiden vaikutukset
Monissa yrityksissä ja myös julkisella sektorilla toimintoja järjestellään uudelleen, jolloin kokonaisia tehtaita tai yksiköitä saatetaan lopettaa tai toisaalta synnyttää kokonaan uusia tai uudistettuja työyksiköitä.
Tilanne nostaa Suomessa seuraavia haasteita:

1. Esimerkiksi tilanteissa, joissa työvoimaa ollaan irtisanomassa, on ongelmallista, kuinka tarjotaan työvoimapalveluita kyseisille työpaikoille, ennen irtisanomisten toteutumista.

2. Työpaikalla tapahtuvan melko yleisen (lyhytkestoisen) koulutuksen lisäksi tarvitaan lisää työnantajien panostusta oman henkilökuntansa jatkuvaan kouluttamiseen.

3. Suomen tärkein kilpailutekijä on koulutus ja sen hyvä laatu. Koulutuspolitiikan haasteena on, miten turvata koulutuksen hyvä laatutaso myös tulevaisuudessa? Työelämän kehittämisen pääpaino on järkevä asettaa ehkäiseviin, ei jälkeenpäin jo syntyneitä vahinkoja korjaaviin toimiin.

Työelämäjärjestelyihin tulisi saada riittävää ikään ja muihin yksilöllisiin tilanteisiin sopivaa joustoa ja valinnanmahdollisuuksia. Porkkanakeinojen tulisi ajaa keppikeinojen ohi. Tämän onnistuminen on kiinni siitä, että porkkanoita todella on olemassa ja tarjolla.












LÄHTEITÄ

Akava Ry. Akavalaiset työmarkkinat. 2006. Kirjapaino Jaarli/ Turenki.

Kauppinen, T. Suomen työmarkkinamalli. 2005. WSOY/Helsinki

Koistinen, P. Työpolitiikan perusteet. 1999. WSOY/ Juva.

Pekkarinen, J., Sutela P. Kansantaloustiede. 1998. WSOY/ Juva.

Taloustieto Oy, Pohjola, M. Suomalainen työttömyys. 1998. Yliopistopaino/ Helsinki.

Yrityksen Tietokirjat Oy. Työntekijän/ työttömän opas. 1992. Gummerus/ Jyväskylä.

Melolinna, N., Tahvanainen, S. Iäkäs työvoima Euroopan työmarkkinoilla – toimia iäkkäiden
työmarkkina-aseman parantamiseksi erään EU -hankkeen ja ajankohtaisen keskustelun näkökulmasta – luonnos 2.1.2008.
http://www.mol.fi
Työvoimatoimisto. [Viitattu 9.4.2008]

http://www.aamulehti.fi/uutiset/pirkanmaa/74863.shtml
Aamulehti: Työvoiman kysyntä kasvaa Pirkanmaalla (9.4.2008). [Viitattu 9.4.2008]

http://www.ttl.fi/Internet/Suomi/Tiedonvalitys/Verkkolehdet/Tyoterveiset/1997-03/07.htm
Työterveyslaitos. Verkkolehti: Työterveiset 3/1997. [Viitattu 10.4.2008.]

http://www.sorsafoundation.fi
Juho Saari: Kestääkö Suomen malli tulevaisuuden haasteet. (2006). [Viitattu 10.4.2008.]

http://ec.europa.eu
Euroopan komissio. Työllisyys ja sosiaaliset oikeudet: Työnhaku ulkomailta helpottuu. 12.2007. [Viitattu 10.4.2008.]

http://www.maailmantalous.net
Attac Ry. Työntekijän ääni kuuluu vain järjestäytymällä [Viitattu 10.4.2008]

Epätäydellinen kilpailu

Epätäydellinen kilpailu

Epätäydellisessä kilpailussa rajoitetaan kilpailijoiden lukumäärää joko luonnollisesti tai muilla keinoin. Näin ollen sitä voidaan pitää eräänlaisena kilpailuolojen häiriötilana, jonka erilaisia ilmenemismuotoja ovat monopoli ja oligopoli erilaisine variaatioineen riippuen myyjien tai ostajien lukumäärästä. Toisin sanoen ratkaiseva tekijä on se, tarkastellaanko asiaa tarjonta- vai kysyntämarkkinoiden näkökulmasta. Kilpailutilanteessa, jossa on useita myyjiä ja tuotteet ovat erilaistettuja, kutsutaan monopolistiseksi kilpailuksi. Tämä kilpailutilanne muistuttaa hieman täydellistä kilpailua, sillä yritykset ovat usein pieniä ja ilman markkinavoimaa. Tyypillisiä yrityksiä ovat vaatteita myyvät yritykset sekä autokaupat. Tuotteiden erilaisuus antaa mahdollisuuden pieneen hinnoittelun vapauteen, sillä kuluttajien ostopäätökseen vaikuttaa hinnan lisäksi tuotteen ominaisuudet. Täydellistä kilpailua voidaan pitää eräänlaisena teoriamallina, kun taas todellisuudessa vallitsevat epätäydellisen kilpailun eri tilanteet. Epätäydellinen kilpailu on vastakohta normaalille kilpailutilanteelle, koska kysynnän ja tarjonnan sijaan hintaan vaikuttaa ostaja tai myyjä.

Epätäydellisen kilpailun haittana voidaan pitää sitä, että hinnat eivät välttämättä aina muodostu realistisesti kustannuksiin nähden. Markkinataloudessahan hinnat muodostuvat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Epätäydellisessä kilpailussa kilpailun puuttuessa tai sen ollessa vähäistä, hinnat saattavat muodostua epärealistisesti kustannuksiin nähden. Haittana on myös, että kilpailun puuttuessa tuotekehitystä ei välttämättä juurikaan tapahdu. Hyötynä taas voidaan nähdä esimerkiksi tiettyjen tuotteiden tai palvelujen tarjoaminen vaikkapa valtion taholta.

Kilpailun epätäydellisyydelle on löydettävissä erilaisia syitä luontaisten tekijöiden lisäksi. Luontaisena tekijänä voidaan esimerkiksi mainita luonnonvarojen keskittyminen tietylle alueelle. Tärkeimpänä syynä voidaan pitää suurtuotantoa ja sen mukanatuomia etuja. Tuotannon ollessa laajamittaista pyritään keskittymään, jolloin ääritilanteessa jäljelle jää yksi ainoa tuottaja. Kustannusedut voivat niin ikään vaikuttaa yksinoikeusaseman syntymiseen. Yksinoikeus voi olla myös laissa määritelty ja näin ollen lailla suojattu. Toiminta-alueen laajuus vaikuttaa epätäydellisessä kilpailussa, rajaten sen joko alueellisesti tai valtakunnallisesti. Mahdollista on myös yksinoikeuden hankkiminen tiettyyn hyödykkeeseen suojaamalla se patentoimalla. Teknisellä kehityksellä on mahdollista saavuttaa etulyöntiasema markkinoilla ensimmäisenä markkinoille tultaessa ja sen avulla yksinvaltius markkinaoloissa.

Monopoli

Toisin kuin täydellisessä kilpailussa, monopolissa markkinoilla on vain yksi tarjoaja. Tällöin yritys voi valita itselleen sopivimman pisteen markkinoiden kysyntäkäyrältä. Käyrä kertoo, kuinka paljon milläkin hinnalla saa kaupaksi.

Maksimoidakseen voittoaan monopoliyritys tuottaa määrän, jossa rajakustannus (mc) on yhtä suuri kuin rajatulo (mr). Täydellisessä kilpailussa myyntihinta ja rajatulo ovat yhtä suuret. Monopolissa kuitenkin rajatulo on myyntihintaa pienempi. Monopoliyritys kohtaa markkinoiden oikealle laskevan kysyntäkäyrän, jolloin enemmän myydäkseen yrityksen laskettava tuotteen hintaa.

Monopoli on tehottomampi kilpailumuoto verrattaessa kilpailumarkkinoihin. Monopolissa tuotanto on pienempää ja hinnat korkeampia. Se tuottaa siis kalliimmalla vähemmän kuin täydellisessä kilpailussa. Tästä syystä monopolia pidetään epäedullisena kuluttajan kannalta.

Kuitenkin luonnollisen monopolin tilanteessa alenevat yksikkökustannukset jättävät markkinoille tilaa vain yhdelle tuottajalle. Tällöin tuotteen markkinahinta olisi vielä suurempi kilpailumarkkinoilla. Esimerkiksi Suomen kokoisille markkinoille ei mahtuisi montaa öljynjalostamoyritystä.

Monopolit eivät kohtaa tuontikilpailua, koska toimivat talouden suljetulla sektorilla. Tällöin talouden avaaminen on tehokkain monopolin vastainen keino. Kannattavuuden heikkenemisestä kärsivät tuottajat, mutta kuluttajat saavat laadukkaampia ja edullisempia tuotteita.

Oligopoli

Oligopoli on kilpailumuoto jossa on suuret ja pienet yritykset kilpailevat keskenään, yleensä suurilla yrityksillä on enemmän markkinavaltaa. Oligopoli kilpailussa on usein muutamia myyjiä ja paljon tai muutamia ostajia. Oligopolin kilpailussa tuotteen hinnat ylittävät rajakustannukset eikä suuria muutoksia tapahdu koko alan myynnissä eikä hinnoissa. Oligopoli on verrattain vakaa markkinamuoto, mutta ei kuitenkaan merkitse, että oligopolin muodostavat yritykset pysyisivät läheskään samoina, alallepääsy yleensä vaikeaa. Jotkin nousevat suuryrityksiksi ja toiset putoavat pois kilpailusta. Suuryritysten lukumäärä voi pysyä kuitenkin suhteellisen vakaana.

Suurtuotannon eduilla on kuitenkin rajansa sillä markkinoille jää yleensä tilaa myös useammalle kuin yhdelle tuottajalle. Oligopoli kilpailussa tuotteet voivat olla homogeenisia. Myös monille markkinoille ominainen tuotteiden erilaistaminen (tuotedifferointi) vähentää keskittämistä. Tuotedifferointi ja merkkituotteiden olemassaolo tekevät vaikeaksi määritellä mitkä ovat samoja mitkä eri tuotteita. Esimerkiksi merkittömät, Levikset tai Armanin farkut ovatko nämä samoilla markkinoilla.

Monopoli ja täydellinen kilpailu ovat yksinkertaisia markkinamuotoja. Oligopolin analysointi on puolestaan mutkallista. Tähän on ainakin kolme syytä. Ensiksikin oligopoleja on monenlaisia eikä yleistä oligopolin teoriaa ole. Oligopolien tarkastelu hajaantuu erilaisten tapausten analyysiksi. Toinen tällaisten yritysten toiminnan tyypillinen piirre on riippuvuus kilpailijoiden päätöksistä. Kun täydellisen kilpailun yritys on hinnan ottaja ja monopoli hinnan asettaja, oligopoliyrityksen käyttäytymistä voi kuvata hinnan etsimiseksi. vaikka yritys pystyykin vaikuttamaan hintaan, se tekee niin ottaen huomioon kilpailijoidensa reaktiot. tällaista käyttäytymistä kutsutaan strategiseksi. Se perustuu kilpailijoiden toimintaa koskeviin odotuksiin. Oligopolissa tehdään päätöksiä usein monista muuttujista: hinnasta, määrästä, tuotedifferoinnista, markkinoinnista, jne. Käytännön markkinoilla on vaistoilla, arvauksilla ja onnella suuri merkitys. Silloin, kun informaatio on vajavaista tai kallista.

Oligopoli yrityksillä usein monia kilpailukeinoja ja hintakilpailun sijasta pyritään usein yritysten välisiin sopimuksiin. Näin pyritään vakauttamaan kilpailua. Oligopoli kilpailua kutsutaan markkinapeliksi. Markkinapelissä onnistumisessa on keskeistä, että yritykset muodostavat odotuksia toistensa toimista. Yleensä on parasta pyrkiä tiedon käyttöön ja analyysiin perustuviin odotuksiin. On myös tärkeää, että osapuolten toimet ovat uskottavia.

Erikoistuminen ja alihankinta auttavat pienyrityksiä kilpailussa ja myös valtiovalta pyrkii monissa maissa rajoittamaan monopolisoitumista ja luomaan oligopolitilanteita. Bertrand-oligopolissa yritysten päätösmuuttujana on hinta, mikä vastaa yleistä käsitystä siitä, mistä yrityksen johto voi päättää. Bertrand-oligopoli on Nash-tasapainossa, jos yhdenkään yrityksen ei kannata muuttaa hintaansa, jos se olettaa, ettei yksikään kilpailija muuta omaansa. Malli kuvaa tilannetta, jossa yritys pystyy helposti lisäämään tuotantoaan minkään kapasiteettirajoitteen estämättä. Bertrand-oligopolissa hinnat ovat strategisia komplementteja: kilpailijan hinnanalennukseen kannattaa vastata omalla hinnanalennuksella, siis toimimalla samoin kuin kilpailija.

Cournot-oligopolissa yritysten päätösmuuttujana on tuotannon määrä. Hinnaksi muodostuu korkein hinta, jolla tuotanto vielä saadaan kaupaksi, mutta yritykset eivät varsinaisesti valitse hintaa. Toimiala on ns. Nash-tasapainossa, jos yhdenkään yrityksen ei kannata muuttaa tuotantonsa määrää, jos se olettaa, ettei yksikään kilpailija muuta omaa tuotantoaan. Cournot-oligopoliin perustuvat mallit sopivat parhaiten kuvaamaan toimialoja, joilla yritysten kapasiteetti on rajallinen ja sen muuttaminen on vaikeaa ja hidasta. Tällöin kapasiteetti-investointi on erittäin tärkeä strateginen päätös. jos yritykset päättävät ensin kapasiteetistaan ja sitten hinnoistaan, lopputulos on sama kuin puhtaassa Cournot-oligopolissa. Cournot-kilpailussa tuotantomäärät ovat strategisia substituutteja: kilpailijan tuotannonlisäykseen kannattaa vastata omalla tuotannon vähentämisellä, siis toimimalla toisin kuin kilpailija. Tämäkin teoreettisten mallien tulema on helppo mieltää: jos kilpailija on laajentanut kapasiteettiaan, markkinoilla ei ole enää tilaa, joten paras reaktio näihin laajennuksiin on pidättyä omista kapasiteetti-investoinneista.

Useimmissa tapauksissa Bertrand-kilpailu on mallien valossa "kovempaa" siinä mielessä, että hinnat ovat lähempänä tuotantokustannuksia ja siis alemmat. Jos yritysten tuotteet ovat asiakkaiden kannalta täysin identtisiä, eikä heillä ole mitään syytä suosia jotain myyjää, puhdas Bertrand-kilpailu johtaa eräänlaiseen "hintasotaan". Asiakkaat ostavat aina halvinta, joten järkevintä on periä hiukan alempaa hintaa kuin kilpailija. Ainoastaan alimman hinnan asettanut saa asiakkaita. Jos kaikki yritykset yrittävät myydä hiukan halvemmalla kuin kilpailijansa, ajaudutaan lopulta tilanteeseen, jossa hinta on painunut tuotantokustannusten tasolle. On houkuttelevampaa poistua markkinoilta kuin myydä tuotantokustannuksia halvemmalla. Lopputulos hintojen ja tuotannon määrän osalta on yleensä sama kuin täydellisessä kilpailussa: kustannukset saadaan juuri ja juuri katetuksi, mutta pyrkimykset myydä voitolla kaatuvat kilpailijoiden aggressiiviseen kilpailuun. Hyvinkin keskittynyt toimiala on tällaisessa tilanteessa erittäin kilpailtu. Sen sijaan Cournot-kilpailu on kovaa vain, jos yrityksiä on erittäin paljon, jolloin kyseessä ei enää ole harvojen yritysten oligopoli.

Useimmiten oligopolistiset yritykset noudattavat täyskustannushinnoittelua. Tällöin hintoja muutetaan vain kustannusten muutosten takia. Yleensä muutokset pystytään siirtämään hintoihin.

Lähteet:

Kansantaloustiede, Pekkarinen, Sutela, WSOY, Juva 2002 s. 82–91

Kansantalous tutuksi, Koskela, Rousu, WSOY, Porvoo 2004 s. 61–64

Avain kansantaloustieteeseen, Pekkarinen, Sutela, WSOY, 2005 s. 61–71

Taloustiede, Pohjola, Pekkarinen, Sutela, WSOY, 2006 s. 65–74

www.wikipedia.org

Euro

Euro

Euroopan yhdentyminen alkoi 1950-luvulla. Euroopan teräs- ja hiiliyhteisön perustaminen oli ensimmäinen merkittävä askel Euroopan maiden yhdentymisessä. Sen perustivat Saksa, Ranska, Alankomaat, Italia, Belgia ja Luxemburg. Vuonna 1957 allekirjoitettiin Rooman sopimus, jolla perustettiin Euroopan talousyhteisö. Euroopan unioni laajeni ensimmäisen kerran 1970-luvulla, jolloin sen jäseneksi liittyivät Tanska, Irlanti ja Iso-Britannia. Kreikka liittyi EU:n jäseneksi 1981 ja Espanja ja Portugali kymmenen vuotta myöhemmin.

Vuonna 1986 allekirjoitettiin yhtenäissopimus, jonka tarkoituksena oli poistaa esteitä EU-maiden välisestä kaupasta ja luoda Eurooppaan yhtenäiset markkinat. 1990-luvulla tuli voimaan kaksi uutta sopimusta: Maastrichin sopimus ja Amsterdamin sopimus. Vuonna 1995 Euroopan unioniin liittyi kolme uutta jäsentä: Suomi, Ruotsi ja Itävalta. Euroopan unionissa tiivistetään yhteistyötä rikoksiin- ja kaupankäyntiin liittyvissä asioissa sekä rahapolitiikassa. Talous- ja rahaliitto EMU:n perustaminen vahvistettiin Maastrichin sopimuksessa. EMU:n toteutus on tapahtunut useassa eri vaiheessa. Ennen kuin siirryttiin yhteiseen rahaan, maiden oli saatava taloutensa kuntoon. Niiden julkinen velka ei saanut kasvaa liian suureksi eikä korkotaso ei saanut nousta liian korkeaksi. Inflaatio täytyi pitää alhaisena eikä budjettialijäämiä saanut syntyä liikaa. Euron käyttöönotto tapahtui EU:ssa vaiheittain. Osa jäsenmaista on ottanut käyttöön euron, jotkut maat pitävät vielä omat kansalliset valuuttansa. Uusimmat euroon siirtyneet maat ovat Kypros ja Malta. Ne ottivat rahan käyttöön 1.1.2008.

Euroopan keskuspankki perustettiin keväällä 1998. Sen tehtävänä oli valmistella yhteisen rahan käyttöönottoa. EKP ja kansalliset keskuspankit laskevat liikkeelle uusia seteleitä ja kolikoita sekä poistavat käytöstä vanhoja ja kuluneita rahoja. Suomen Pankki laskee uutta käteisrahaa liikkeeseen tarpeen mukaan. Kansallisilta keskuspankeilta poistettiin rahapoliittiset oikeudet vuoden 1999 alussa.

Yleistietoa eurosta

Yhteisen rahan euron käyttöön siirtyminen alkoi vuonna 1999. Aluksi euro ja markka olivat käytössä rinnakkain tilivaluuttana. Siirtymäkauden aikana tilisiirroissa ja pankkitilin rahayksikkönä oli mahdollista käyttää euroa tai markkaa ja euroa.

Eurosetelit - ja kolikot otettiin Suomessa käyttöön 2002 vuoden alussa. Tällöin kaikki pankkitilit muuttuivat euromääräisiksi. Markat olivat laillinen maksuväline helmikuun 2002 loppuun asti. Jäljelle jääneitä markkoja voi vielä vaihtaa Suomen Pankin pääkonttorissa Helsingissä vuoden 2012 loppuun asti.

Euron virallinen muuntokurssi on: 1 euro = 5,94573 markkaa. Euroseteleitä on 7 erilaista: 5,10,20,50,100,200 ja 500 euron setelit. Kaikki setelit ovat kooltaan ja väriltään erilaisia. Suomessa eurosetelit valmistaa Setec Oy. Niiden ulkoasun on suunnitellut Robert Kalina Itävallan keskuspankista. Kuva-aiheina on seitsemän eri aikakautta Euroopan kulttuurihistoriasta. Jokaisessa setelissä on kolme pääelementtiä: ikkunat, porttikäytävät ja sillat. Kuva-aiheissa olevat rakennelmat eivät ole oikeasti olemassa, vaan ne ovat keksittyjä. Seteleiden porttikäytävät ja ikkunat kuvaavat avoimuutta ja yhteistyöhenkeä Euroopassa. Setelin takapuolella oleva silta kuvaa yhteyksiä Euroopan ja muun maailman välillä.

Euroseteleissä on useita erilaisia aitoustekijöitä, jotka tekevät väärentämisestä lähes mahdotonta. Ne on helppo havaita tunnustelemalla ja tarkastelemalla seteliä valoa vasten. 50–500 euron seteleissä on myös arvomerkintähologrammi. Mikäli epäilet seteliä väärennökseksi, kannattaa ottaa yhteyttä poliisiin. Pitkään käytössä olleet setelit saattavat olla huonokuntoisia ja hieman repeytyneitä. Rikkoutuneen setelin voi vaihtaa ehjäksi pankissa.

Euron käyttöönotto lisäsi käytettävien kolikoiden määrää. Eurokolikoita on 8. Niiden arvot ovat 1 ja 2 euroa ja 1,2,5,10,20,50 senttiä. Suomessa yhden ja kahden sentin kolikot eivät ole virallisesti käytössä, mutta niillä voi maksaa, jos sellaisia jostain sattuu saamaan. Kaikissa kolikoissa on euroalueelle yhteinen puoli sekä joka maan oma kansallinen puoli. Kaikkia kolikoita voi eri kuvista huolimatta käyttää kaikissa euromaissa. Suomen kahden euron kolikossa on kuvattuna lakan marja ja kukka, euron kolikkoon on kuvattu järvimaisema, jossa lentää kaksi joutsenta. Kaikissa senttikolikoissa on Suomen vaakunaleijona. Suomen kolikot on valmistanut Rahapaja Oy.

Euron hyötyjä

Euro luotiin, koska yhteinen valuutta tarjoaa monia etuja ja hyötyjä verrattuna entiseen tilanteeseen, jossa jokaisella jäsenvaltiolla oli oma valuutta. Euron käyttöönotto poisti valuuttakurssienvaihtelujen riskit ja valuutanvaihdosta aiheutuvat kustannukset ja vahvisti sisämarkkinoita. Euro lisäsi jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä vakaan valuutan ja talouden luomiseksi, mikä hyödyttää kaikkia kansalaisia.

Taloudelliselta kannalta katsottuna etujen lisäksi euroon liittyy myös haittoja, mutta yhteinen valuutta on vähentänyt huomattavasti keskinäisen ulkomaankaupan kustannuksia talous- ja rahaliittoon kuuluvien maiden väliltä. Tämä on lisännyt myös tuntuvasti jäsenmaiden välistä työnjakoa ja kansantalouksien erikoistumista.

Yhteisen valuutan etuja:

• Enemmän valinnanvaraa ja vakaammat hinnat kuluttajille ja kansalaisille
• Talouden vakauden ja kasvun edistäminen
• Rahoitusmarkkinoiden yhdentymisen jatkuminen
• Parempi turvallisuus ja enemmän mahdollisuuksia yrityksille ja markkinoille
• EU:n vahvistaminen maailmantaloudessa
• Eurooppalaisen identiteetin konkreettinen ilmeneminen

Monet näistä eduista liittyvät toisiinsa. Esimerkiksi taloudellinen vakaus on hyväksi jäsenvaltioiden talouksille, koska se antaa valtion hallitukselle liikkumavaraa tulevaisuuden suunnittelua varten. Taloudellisesta vakaudesta on taas hyötyä monille yrityksille, koska se vähentää epävarmuutta ja kannustaa yrityksiä investoimaan. Tästä taas on hyötyä kansalaisille, kun työllisyys ja työpaikkojen laatu paranevat.

Yhteinen valuutta tuo myös uusia vahvuuksia ja mahdollisuuksia maailmantalouteen. Euro houkuttelee EU:n ulkopuolisia maita käymään kauppaa EU-maiden kanssa, joka edistää kaupankäyntiä ja investointeja. Myös euroalueen laajuus ja maltillinen taloudenhoito tuovat taloudellista vakautta euroalueelle. Näin se selviytyy paremmin ulkoisista häiriöistä eli äkillisistä taloudellisista muutoksista, jotka saattavat olla haitaksi kansantaloudelle. Yleisimpiä häiriötekijöitä ovat muun muassa öljyn maailmanmarkkinahintojen nousu tai myllerrykset kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla.

Euro yksinään ei saa aikaan taloudellista vakautta ja kasvua. Taloudellinen vakaus ja kasvun parantaminen saadaan aikaan noudattamalla EY:n perustamisoikeuden määräyksiä ja talous- ja rahaliiton EMU:n tärkeimmän osatekijän eli vakaus- ja kasvusopimuksen määräyksiä

Euron haittoja

Yleisesti euron haitaksi on nähty kansallisen raha- ja valuuttapolitiikan menetys. Tähän liittyy pelko, että EKP:n eli Euroopan keskuspankin johtama raha- ja valuuttapolitiikka olisi liian paljon suurten maiden sanelemaa ja näin ollen pienten maiden edut jäisivät vähemmälle huomiolle. Yhteistä rahaa on myös kritisoitu väittämällä, että se vahvistaa EU:n kehitystä liittovaltioksi. Jäsenmaiden näkökulmasta euron keskeisimmät ongelmat liittyvät epäsymmetrisiin häiriöihin. Näillä tarkoitetaan suhdannehäiriöiden epätasaista jakautumista jäsenmaiden välillä. Häiriöiden perustana ovat talouksien rakenteiden keskinäiset erot ja juuri tämän takia taloudelliset häiriöt vaikuttavat eri tavalla eri jäsenmaissa. Mitä suurempaa epäsymmetria eli poikkeaminen euroalueen keskimääräisestä suhdanne-kehityksestä tietyn jäsenmaan osalta on, sitä heikommin yhteinen rahapolitiikka sopii kyseiselle jäsenmaalle. Työvoiman liikkuvuus saattaisi lieventää epäsymmetristen häiriöiden aiheuttamia ongelmia, mutta Euroopassa työvoiman liikkuvuus on melko vähäistä.

Epäsymmetriset häiriöt vaikuttaisivat olevan lähinnä EU:n reuna-alueiden, kuten esimerkiksi Suomen, Portugalin, Espanjan ja Irlannin ongelmia. Tällaisten maiden tuotantorakenne on usein yksipuolista ja erikoistunutta, joten kyseiset maat ovat myös keskimääräistä alttiimpia epäsymmetrisille häiriöille talouden suhdanteiden vaihtuessa. EU:n ydinmaiden, kuten esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Benelux-maiden, välinen keskeinen kauppa on tiivistä, joten ne eivät ole läheskään niin alttiita kyseisille ongelmille.

Euron vastustajien mielestä euroon siirtyminen aiheuttaa myös liian paljon ylimääräisiä kustannuksia, heikentyvää hintatietoisuutta sekä hankaluuksia uuden hintatietoisuuden omaksumisessa, varsinkin vanhemman ikäpolven keskuudessa. Monet pelkäävät myös perusteettomia hintojen korotuksia sekä säästö-, laina- ja vakuutus-sopimuksiin kohdistuvia arvonmenetyksiä.

Lähteet:

Pekkarinen Jukka, Sutela Pekka. 2004. Avain kansantaloustieteeseen. Helsinki. WSOY.

Hänninen Kauko, Liuskari Markku, Suonio Jorma. 2004. Lukion taloustieto. Helsinki. Otava

Euroopan Keskuspankki-esite. 2006

Suomen Pankki: Kuinka tunnistat eurosetelit ja – kolikot? –esite.

Suomen Pankkiyhdistys: Yritys ja pankki-esite

Eurooppatiedotus: Perustietoa EU:sta: Historia

http://www.eurooppatiedotus.fi

Eurooppatiedotus: Perustietoa EU:sta: Jäsenmaat

http://www.eurooppatiedotus.fi

Rahapolitiikka

Eurojärjestelmän rahapolitiikan päätavoite on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella ja siten euron ostovoiman suojeleminen. Varmistamalla hintavakauden eurojärjestelmän rahapolitiikka tukee parhaiten suotuisan taloudellisen ympäristön kehittymistä ja hyvää työllisyyttä. Hintavakaus on määritelty euroalueen yhdenmukaistetun kuluttajahintaindeksin (inflaation) alle kahden prosentin vuotuiseksi nousuksi, ja siihen pyritään keskipitkällä aikavälillä. Inflaatiovauhdin tulee olla kahden prosentin tuntumassa. Näin vältetään deflaatiota eli haitallista hintatason alenemista.

Inflaatio ja deflaatio ovat tärkeitä talouden ilmiöitä, joilla on haitallisia vaikutuksia talouteen. Inflaatio määritellään yleensä tavaroiden ja palvelujen yleiseksi hinnannousuksi, joka johtaa rahan arvon alenemiseen. Deflaatio määritellään usein tilanteeksi, jossa yleinen hintataso yhtäjaksoisesti laskee.

Rahapolitiikka on valtion talouspolitiikkaa, jonka tarkoitus on käyttää valtion kontrolloimia vaihdon välineitä eli rahaa erilaisiin päämääriin. Raha on nykyään enimmäkseen erilaisiin tietojärjestelmiin tehtyjä merkintöjä kuten numeroita, joten sitä pystytään tuottamaan erittäin alhaisin kustannuksin, käytännössä siis rajattomasti. Seteleiden tuotantokustannus on myös paljon alempi kuin seteleiden arvo maksuvälineinä. Toisin sanoen rahapolitiikalla aikaansaadaan keinotekoista rahan niukkuutta, se on välttämätön ehto sille, että raha säilyttää arvonsa ja pystyy toimimaan vaihdon välineenä.

Rahapolitiikan välineitä ovat ohjauskorot, rahamarkkinaoperaatiot, maksuvalmiusjärjestelmä ja vähimmäisvarantojärjestelmä. Ohjauskorot vaikuttavat markkinakorkoihin ja kokonaistaloudelliseen kehitykseen. Eurojärjestelmän ohjauskoroista päättää EKP:n neuvosto. Euroopan keskuspankki voi nostaa ohjauskorkoaan, joka vaikuttaa välittömästi mm. euribor -korkoihin ja näin saa vähennettyä kulutusta ja hillittyä hintojen nousua.

Rahapolitiikan perimmäisenä tavoitteena on useimmiten inflaation pitäminen alhaisessa tavoitearvossa, sillä on myös talouskasvuun ja työllisyyteen liittyviä oheistavoitteita. Historiassa on nähty lukuisia muitakin rahapolitiikan perimmäisiä tavoitteita esim. taloudellisen kasvun edistäminen, sotien aiheuttamien kustannusten rahoittaminen, suhdannevaihteluiden tasoittaminen tai jopa keskuspankin voiton maksimointi. Tärkein rahapoliittinen väline on useimmiten korko.

Rahapolitiikalla on myös välitavoitteita, joihin pyritään inflaation pitämiseksi alhaisena. Välitavoitteita ovat nykyään mm. kiinteän valuuttakurssin ylläpitäminen suhteessa johonkin muuhun valuuttaan tai valuuttakoriin sekä rahan määrän kasvutavoite.

Sekä Euroopan unionissa, Yhdysvalloissa kuten monissa muissakin maissa rahapoliittinen valta on siirretty edustukselliselta demokratialta keskuspankeille, jolla on erittäin laaja päätäntävalta sille asetetun tavoitteen saavuttamisessa, sen päätöksiin esim. parlamentilla ei ole sananvaltaa.

Euroopan keskuspankki (EKP) on Euroopan talous- ja rahaliiton sydän. Sen päämaja on Frankfurtissa. EKP:n tärkein tehtävä on varmistaa yhtenäisen rahan (euron) vakaus rahaliitossa.

Euron käyttöönoton myötä vuonna 1999 toimintansa aloittanut Euroopan keskuspankki vastaa euroalueen rahapolitiikasta yhdessä euroalueen kansallisten keskuspankkien kanssa.

Päätöksenteko rahapolitiikassa on erittäin harvoin keskitetty yhdelle henkilölle. Lähes kaikki tärkeimmät rahapoliittiset päätökset tehdään jonkinlaisissa komiteoissa, jotka viime kädessä ratkaisevat erimielisyydet äänestämällä. Esim. eurojärjestelmän rahapolitiikasta päättää Euroopan keskuspankin neuvosto, jonka jäseninä ovat EKP:n johtokunta ja euroalueen kansallisten keskuspankkien pääjohtajat. Suomen Pankki osallistuu siis eurojärjestelmän ylimpään päätöksentekoon EKP:n neuvostossa istuvan pääjohtajansa kautta.

DEFLAATIO

Deflaatio on kuluttajahintojen yleinen lasku, rahan kotimaisen arvon nousu tai rahamäärän väheneminen. Deflaatio tarkoittaa siis nimenomaan yleistä hintojen alenemista - yksittäisten hyödykeryhmien hintojen aleneminen ei ole deflaatiota. Deflaatio on inflaation vastakohta, mutta deflaatio on inflaatiota harvempi ilmiö, ja deflaatioprosentit ovat vaatimattomampia kuin inflaatioprosentit. Mutta kun inflaatio on paha asia, miten sen vastakohta voi olla huono asia? Yksi osa vastausta on, että historiallisesti deflaatio liittyy talouden pysähtymiseen. Useimmiten se on seurausta ylitarjonnasta ja ylikapasiteetista. Kääntäen syynä voidaan pitää myös liian vähäistä kysyntää.
Deflaatiossa keskimääräinen hintataso laskee, eli samalla rahalla saa enemmän hyödykkeitä kuin aikaisemmin. Näin ei kuitenkaan kovin helposti tapahdu, koska hinnat ja palkat ovat huomattavasti jäykempiä laskemaan kuin nousemaan. Hintojen aleneminen ei sinällään ole pahasta, mutta itseään ruokkivat deflaatio-odotukset tappavat talouden kokonaan. Deflaatiossa kukaan ei osta mitään, koska huomenna kaikki on halvempaa. Koska palkat joustavat vähemmän kuin hinnat, yritysten voitot laskevat ja ne pistävät väkeä pihalle eivätkä investoi, hyvässä lykyssä menevät konkurssiin. Deflaation oloissa velat pitää maksaa takaisin arvokkaammalla rahalla kuin ne on otettu, ja siksi deflaatiot ovat monesti johtaneet velkakriiseihin ja konkurssien määrän kasvuun. Pankit eivät uskalla myöntää lainoja ja miettivät, miten selvitä arvottomiksi muuttuneista yritysten lainoista.

Deflaatio on eräänlainen talouden häiriötila, eikä siihen näin ollen yleensä pyritä. Tämä johtuu siitä, että deflaatio pyrkii lamauttamaan taloudellista toimintaa ja aiheuttaa deflaatiokierteen riskin. Siinä deflaatio aiheuttaa kulutuksen ja investointien laskun, koska hintojen odotetaan laskevan edelleen. Se taas johtaa edelleen tuotannon laskuun ja työttömyyden nousuun. Deflaatiokierteessä varallisuushinnat laskevat ja talouskasvu on vaimeaa.
Säästäjille deflaatio on edullinen ilmiö, sillä rahavarojen reaaliarvo kohoaa rahan arvon parantuessa. Säästöillä saisi muutaman deflaatiovuoden jälkeen enemmän hyödykkeitä kuin mihin varat olisivat tallettamisajankohtana riittäneet.

Deflaatio Japanissa
Japanin talous on ollut jo monta vuotta deflaatiokierteessä. Japanissa taustalla oli 1990-luvun alun talouskupla, joka puhjetessaan romahdutti osakkeiden ja muun varallisuuden hinnat. Deflaation syyt Japanissa olivat lähinnä sisäisiä, mutta ei vain rahapolitiikasta johtuvia. Syitä ovat muun muassa kuplatalouden ongelmien heikko hallinnointi ja suojatun talouden avaamisongelmat, pitkälle "kyllästetty" kansantalous ja entistä ikääntyneemmät kuluttajat. Deflaation ulkoisina syinä olivat yhä globalisoituneempi maailmankauppa ja tavaroiden ylituotanto.

Yleensä hinnat ja palkat ovat jäykkiä liikkumaan alaspäin. Näin oli myös Japanissa, missä hinnat laskivat aluksi vain noin prosentin vuoden 1999 alusta lukien, mutta vauhti kiihtyi varsinkin vuonna 2003, jolloin kuluttajahinnat laskivat vuoden takaiseen verrattuna 3,5 prosenttia. Japani on hyvä esimerkki siitä, miten deflaatio käytännössä vaikuttaa talouteen ja yhteiskuntaan. Korkotaso on niin alhainen, että pankkitalletuksilla on negatiivinen korko. Japanissa on perinteisesti ollut lähes täystyöllisyys, mutta maan työttömyys kasvoi vuonna 2003 5,4 prosenttiin. Talousvaikeudet näkyivät myös katukuvassa, johon ilmestyivät asunnottomien pahvilaatikoista kyhätyt majat. Työttömyyden lisääntyminen on japanilaisille todellinen ongelma, koska sosiaalinen turvaverkko on rakennettu yritysten varaan. Kun työpaikka menee, niin samalla katoaa myös sosiaaliturvaverkko. Japani oli vielä 1990 luvun alussa erittäin kallis maa. Tilanne muuttui, mutta se ei ole auttanut maata pois vaikeasta ongelmasta. Hintojen rajusta laskusta huolimatta kulutus ei lisääntynyt. Hintataso ei ollut ongelma, mutta deflaation kautta tapahtuva talouden korjausliike ajoi maan pysähtyneisyyden tilaan, josta on vaikea päästä ulos.

Tänä päivänä
Tuoreimmat raportit Japanin talouskehityksestä löytyvät vuodelta 2007. Vuonna 2002 käynnistynyt toipumisprosessi muodostaa yli viisivuotisena maan taloushistorian pisimmän yhtäjaksoisen kasvukauden. Kasvuvauhti ei parin prosentin tasoisena päätä huimaa, mutta on yksityissektorivetoisena ja melko laaja-alaisena suhteellisen vakaalla pohjalla. Olettaen, ettei vakavia ulkoisia shokkeja esiinny Japanin taloudella on edellytykset reilun parin prosentin tasoiseen kasvuun keskipitkällä aikavälillä.
Talouden pidemmän aikavälin haasteet kietoutuvat nopeasti vanhenevan väestön ja velkaantuneen julkisen sektorin talouskasvulle ja valtiontalouden hoidolle asettamiin reunaehtoihin. Vaatimukset vakauttamiseen ja kasvun generoimiseen nostamalla tuottavuutta tulevat määrittämään poliittista ohjelmaa vielä pitkään. Japanin tuotannollinen teollisuus on huippuiskussa ja sille antaa lisäpotkua heikko jeni, jonka voimistumista maan alhainen korkotaso tehokkaasti ehkäisee. Kotimarkkinoille suuntautunut palvelusektori on teollisuutta heikommassa kunnossa, mutta pitkän kasvukauden positiiviset kerrannaisvaikutukset ovat vähitellen alkaneet levitä myös sinne joskin yritysten ja toimialojen väliset erot ovat huomattavia.
Talouskasvun toisena moottorina ovat toimineet tuottavuuden kohentamiseen tähtäävät yksityisen sektorin laiteinvestoinnit, joiden odotetaan kovenevan kansainvälisen kilpailun ja Japanin kutistuvan työvoimareservin johdosta jatkuvan voimakkaina vielä joitakin vuosia.
Japanin teollisuus on vastannut suurimmasta osasta kasvua, mutta viime aikoina investoinnit näyttäisivät kääntyneen nousuun myös palvelualoilla. Fuusiot ja akvisitiot eli yritysostot ovat samalla lisääntyneet heijastaen yrityssektorin tervehtymistä.

Deflaatio Suomessa
Suomessa on viime vuosina harvoin ilmennyt deflaatiota. 1800-luvun teollisen vallankumouksen aikana Suomessa oli deflaatio vuosikymmenien ajan. Syynä oli rahajärjestelmän jäykkyys käytettäessä kultakantaa. Nousukaudella rahan kysynnän lisääntyessä sen määrää ei voitu lisätä, jolloin rahan arvo nousi. Deflaatiota ei ole juuri esiintynyt 1930-luvun suuren laman jälkeen, lukuun ottamatta Japanin ajautumista siihen 1990-luvulla.

1990-luvun lama
Viimeksi 1990-luvulla Suomessa oli suurempi deflaation aikakausi, sillä tuolloin oli lama. Lama oli talousvaikutuksiltaan Suomen historian pahimpia talouskriisejä. Laman syntyyn vaikutti muun muassa Neuvostoliiton romahdus, sillä se oli iso osa Suomen ulkomaankaupasta. Lisäksi syynä oli 1980-luvun politiikka. Silloin Suomessa vallitsi voimakas taloudellinen nousukausi, joka pitkittyi ja ylikuumeni ulkomaisen luotonhakemisen takia. Ulkomainen lainaraha oli huomattavasti kotimaista rahaa halvempaa. Muun muassa nämä seikat johtivat kansantaloudessa olevan rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, joka puolestaan nosti asuntojen ja liiketilojen hintoja voimakkaasti. Syntyi kiinteistö- ja pörssikupla, jonka aikana syntyi nopeasti velkarahoituksella suuria omaisuuksia. Termi ”kasinotalous” kuvasi lainarahalla ja sijoittamisella rikastumista. Laman seurauksena kulutus ja investoinnit putosivat, yritykset menivät konkurssiin tai kaatuivat, mistä johtui myös suuri työttömyys, ja budjettivaje oli suuri.
Vuoden 2000 keskustelut mahdollisesta deflaatiosta
Vuonna 2000 inflaation häviäminen synnytti muutama vuosi sitten Suomessa lyhyeksi jääneen keskustelun deflaatiosta. Kun kuluttajahintojen nousu oli lähellä nollaa ja pohjainflaatioindikaattori laski, monet ajattelivat, että ihmiset lakkaavat ostamasta odottaessaan hintojen edelleen alenevan. Huoli deflaatiosta oli kuitenkin täysin turha. Reaalitulot kasvoivat, kysyntä oli kasvussa, kuluttajien odotukset olivat korkealla ja ennen muuta omaisuushinnat olivat vahvassa nousussa. Asuntoluottojen korkojen aleneminen painoi indeksiä alaspäin. Sen lisäksi erityisesti elintarvikkeiden hinnat olivat EU-jäsenyyden vuoksi laskeneet. Tässä kysymys oli ennen muuta ruoan suhteelliseen hinnan eikä yleisen hintatason laskusta. Hintojen laskun seurauksena kotitalouksien reaalitulot nousivat. Samalla rahalla voitiin ostaa enemmän elintarvikkeita tai ruokamenoissa tapahtuneet säästöt voitiin käyttää muihin menoihin.

Maaliskuun 2004 lyhyt deflaatio
Maaliskuussa 2004 Suomen kuluttajahinnat laskivat ensimmäistä kertaa 49 vuoteen. Ilmiö selitettiin alkoholiveron voimakkaalla laskulla. Tämä ei kuitenkaan ollut koko totuus. Alkoholiveron alennus aiheutti kokonaan kuluttajahintojen nousun painumisen 0,3 prosenttia pakkaselle. Myös korot olivat alhaalla, ja kilpailu oli painanut lentolippujen hinnat alas. Oli erinomainen asia, että Suomen maaliskuun 2004 deflaatiolle oli olemassa hyvät kertaluotoiset syyt. Alkoholiveron alennus oli Suomessa poikkeuksellinen tapahtuma niin kuin toivottavasti myös deflaatio.

Tänä päivänä
Tällä hetkellä Suomi on hieman inflaation puolella. Edessä on luultavasti kovanluokan inflaatiopiikki. EU-inflaatio on ollut helmi–ja maaliskuussa 3,2 % ja Suomessa tammikuussa 3,8 %. Koko EU-alueella on tehty 5 %:n palkkaratkaisuja eli inflatorisia palkkaratkaisuja. Perusraaka-aineet ja energia ovat rajussa nousussa ja ruokkivat inflaatiota pitkään. Ravintopuolella on runsaasti nousupaineita. Mikään ei viittaa siihen, että inflaatio olisi kääntymässä deflaatioksi.

Summa Summarum
Deflaatio on ilmeisesti kaikkia ikääntyviä, "kyllästettyjä", pitkälle kehittyneitä ja globalisoituneita teollisuusmaita uhkaava haaste. Se lienee reaalinen uhka siis myös Suomen kaltaiselle teollisuusmaalle. Japanin kokemukset osoittavat, että deflaatiouhkilta suojautumiseen lienee paras keino pyrkiä mahdollisimman notkeaan ja oikea-aikaiseen päätöksentekoon, jotta liialliselta pitäytymiseltä menneeseen vältytään. Tuttuun ja turvalliseen ei näytä olevan syytä kiintyä liiaksi valtion talous- ja finanssipolitiikassa. Japanilla ei ole ollut juurikaan referenssejä deflaatio-ongelmiensa hoitoon, mutta ehkä muut läntiset teollisuusmaat voivat ottaa oppia Japanin esimerkeistä pyrkiessään ehkäisemään Japanissa koetut ongelmat. Pieni ja maltillinen rahan arvon heikkeneminen lienee siis talouden kehittymisen kannalta optimaalisin tilanne.

Työttömyys

Työttömyys
Työttömyys eli työtä vailla olevan työvoiman määrä on:

• Rakenteellinen pitkän aikavälin ongelma, joka kansantaloudessa vallitsee silloin kun bruttokansatuote kasvaa pitkän aikavälin keskiarvon mukaisella vauhdilla ja inflaatio vauhti on vakio.

• Lyhyen aikavälin suhdanne ongelma, joka syntyy työvoiman kysynnän vaihdellessa kansantalouden suhdanteiden mukaan. Silloin julkisella vallalla voi olla tehtävä talouden vakauttamisessa.

Suomessa työikäiseen väestöön lasketaan kaikki 15–74 -vuotiaat maassa vakinaisesti asuvat henkilöt.

Työmarkkinat
Työnkysyntä on riippuvaista hyödykemarkkinoiden tilasta. Yritys, joka kysyy työvoimaa, ei ole kiinnostunut siitä sinänsä. Kysyntä aiheutuu yrityksen valmistamien hyödykkeiden menekistä ja työvoiman merkityksestä hyödykkeiden valmistuksessa. Työvoiman kysyntäkäyrä laskee oikealle.

Yritys palkkaa työvoimaa niin kauan kunnes rajatuottavuus on yhtä kuin palkka. Työn kysyntäkäyrä ilmaisee kuinka paljon työtä yritykset ovat halukkaita käyttämään kullakin palkkatasolla.

Työntarjonta riippuu kotitalouksien päätöksistä. Työhön käytetystä ajasta saadaan palkkaa. Sen vaihtoehtoiskustannus on menetetty vapaa-aika. Työntarjontapäätös perustuu muiden tekijöiden ohella tulojen ja käteen jäävän palkan vertailuun.

Köyhyysloukuksi kutsutaan tilannetta, jolloin työtulojen kasvu itse asiassa alentaa tuloja, kun jotkin etuudet jäävät pois. Suomen kaltaisissa maissa, joissa on kehittynyt toimeentulotuki, työttömyyskorvaus ja muut edut, voi syntyä tilanteita, joissa työpaikkaa ei kannata ottaa vastaan. Esimerkiksi toimeentulotuki saattaa olla suurempi kuin osa-aikatyön palkka, jolloin helposti valitsee ennemmin toimeentulotuen, jonka eteen ei tarvitse tehdä työtä. Työn tarjonta ilmaisee kuinka paljon työtä kotitaloudet ovat valmiita tekemään kullakin palkkatasolla.

Työmarkkinat ovat tasapainossa, kun kysyntä ja tarjonta kohtaavat toisensa (leikkauspiste). Malli selittää työttömyyden sillä, että jokin tekijä estää palkkojen alentamisen (minimipalkka, lainsäädäntö ja ammattiliitot). Työvoiman liikatarjonta jää markkinoille.

Työllisyyden ja työttömyyden mittaaminen
Läheskään kaikki työikäisistä eivät ole työmarkkinoiden käytettävissä esimerkiksi työkyvyttömyyden, opiskelun, asevelvollisuuden, eläkkeellä olon tai muun vastaavan syyn takia.

Työssä käyvien prosenttiosuutta työikäisestä väestöstä kutsutaan työvoimaosuudeksi.
Työvoimaosuus saadaan kaavalla:
(Työvoima/työikäinen väestö)*100

Työvoimaan lasketaan ne, jotka ilmoittavat olleensa tilastokeskuksen kyselyviikon aikana työllisenä tai aktiivisesti työtä hakevana.
Työvoima lasketaan kaavalla:
Työlliset+työttömät

Työttömyysaste on työttömien prosenttiosuus koko työvoimasta.
Työttömyysaste lasketaan kaavalla:
(Työttömät/työvoimalla)*100

Työttömyyden teoria
Työttömyyden syiden selitys jakautuu kahteen leiriin: keynesiläiseen ja uusklassiseen.

Keynesiläisten mukaan työttömyyden syy oli tavaroiden ja palvelusten liian vähäinen kysyntä, jonka takia työnkysyntä ei vastaa sen tarjontaa. Tämän teorian mukaan julkinen valta pystyi luomaan työpaikkoja, kasvattamalla julkisia menoja tai lisäämällä hyödykkeiden kokonaiskysyntää. John Maynard Keynes julkaisi vuonna 1936 taloustieteen mullistaneen teoksensa The General Theory of Employment, Interest and Money. Sen perustalle syntyi Keynesiläinen työttömyysteoria.

Uusklassinen teoria pitää työttömyyden syynä kilpailun toimimattomuutta työmarkkinoilla. Työttömyys johtuu niistä tekijöistä, jotka estävät palkkojen sopeutumisen.

Näiden lisäksi on moderni epätäydellisen kilpailun teoria. Sen mukaan työttömyys on tasapainotila. Se sopeuttaa työntekijöiden palkkavaatimukset ja yritysten palkanmaksukyvyn. Sen tasapainotaso määräytyy hyödyke- ja työmarkkinoiden instituutioiden toiminnan perusteella.

Työttömyys yhteiskunnallisena ongelmana
Työttömyys tarkoittaa tuotannollisten voimavarojen vajaata käyttöä. Sen kustannukset ovat suuret:

lisää julkisia menoja (työttömyyskorvaus), vähentää verotuloja, alentaa tulotasoa ja työkykyä, aiheuttaa henkistä kärsimystä, heiketään elämälaatua ja kasvattaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Työttömyysaste
Työttömyys kasvoi Suomessa ensimmäisen kerran voimakkaasti 1930-luvun yleismaailmallisen laman aikana. 1970-luvulla öljyn hinnan nousu aiheutti kansainvälisen taloustaantuman, joka näkyi myös Suomessa työttömyyden kasvuna. 1990-luvun laman suurtyöttömyyden aikana työttömien määrä hipoi enimmillään puolta miljoonaa. Vuonna 2006 työttömyysaste oli Suomessa 7,7 prosenttia, kun EU-maiden keskimääräinen työttömyysaste oli 7,9.

Työttömyyden torjuminen
Suomessa valtiovalta antoi ensimmäiset yhtenäiset säännökset työttömyyden torjunnasta vuonna 1929.

Sitä ennen työllisyyden turvaaminen oli kuntien vastuulla, joiden toiminta perustui köyhäinhoitolakiin. Työttömyysvakuutuksen yleistymisen myötä, työttömyyden käsite muuttui kaikkialla yhteiskunnissa, sillä tämän edun saaminen edellytti työttömäksi työnhakijaksi rekisteröitymistä. On huomattava, että vakuutusjärjestelmä syntyi työttömyyden takia eikä siksi voinut olla työttömyyden syy. Työttömyyden syynä on pidetty teknologian kehitystä, jonka vuoksi koneet syrjäyttävät ihmistyön. Uusi teknologia tekee ammatteja ja työtehtäviä tarpeettomiksi. Talous järjestelmä on pystynyt luomaan työntarjontaa vastaavan määrän työpaikkoja kun asiaa tarkastellaan riittävän pitkällä aika välillä.

Ratkaisuja työttömyyden vähentämiseen:

- Työn jakaminen eli työttömien palkkaaminen yrityksiin, mutta samalla niin, että palkkakulut eivät nousisi eli yksittäisten työntekijöiden palkkataso alenisi

- Työajan lyhentäminen, jonka seurauksena työvoiman tarve nousisi

- Työnverotuksen keventäminen tai verokiilan pienentäminen, koska työvoimaa pidetään liian kalliina. (Verokiila koostuu tuloveroista, työnantajan maksamista sosiaaliturvamaksuista ja välillisistä veroista.) Jos työntekijä maksaisi vähemmän veroa, hän ehkä olisi valmis ottamaan vastaan pienempipalkkaistakin työtä. Työnantajien kannattaisi lisätä työvoimaansa, jos palkan sivukulut olisivat pienemmät.

- Työelämän joustojen lisääminen eli vaihtelevien työaikojen ja irtisanomisten helpottaminen, jolloin työnantajat uskaltaisivat nykyistä enemmän ottaa uusia työntekijöitä.

- On ehdotettu myös palkkojen alentamista, mutta ehdotus ei ole saanut kannatusta. Palkkojen alentaminen saattaisi myös heikentää yleistä työmoraalia ja työtahtia.

- Nykyisin yksimielisiä ollaan vain siitä, että varmin keino nostaa työllisyyttä on turvata taloudellinen kasvu.

Lähteet:

http://www.mm.helsinki.fi/~peklauri/y55/luento4.doc

http://www.stat.fi/til/tyti/index.html

Matti Pohjola, Jukka Pekkarinen ja Pekka Sutela 2006. Taloustiede. Helsinki. WSOY Oppimateriaalit Oy.

Heikki Hautala 2003. Suomen talouselämä rakenne ja kehitys. Helsinki. WSOY Oppimateriaalit Oy.

Jukka Pekkarinen ja Pekka Sutela 2002. Kansantaloustiede. Helsinki. WSOY Oppimateriaalit Oy.

Autovero

Autovero on vero, joka autosta tai moottoripyörästä on maksettava ennen kuin sen saa ensimmäisen kerran rekisteröidä Suomeen.

Suomessa autovero suoritetaan Tullilaitokselle sekä Suomeen maahantuotavista että Suomessa valmistetuista ajoneuvoista. Ennen ajoneuvon rekisteröintiä ja käyttöönottoa Suomessa on autovero suoritettava seuraavista ajoneuvoista:

• henkilöautosta (M1-luokka)
• pakettiautosta (N1-luokka)
• sellaisesta muusta autosta, jonka oma massa on alle 1875 kg
• moottoripyörästä (L3e-luokka ja L4e-luokka)
• muusta L-luokkaan kuuluvasta ajoneuvosta

Autoverolaissa on kuitenkin säädetty verovapaiksi M1-luokan autoista

• eräät matkailuautot
  
• pelastusautot
• sairasautot
• ja ruumisautot
• N1-luokan autoista eläinlääkintäautot
• ja pelastusautot sekä
• L-luokan ajoneuvoista mopot ja kevyet nelipyörät

Verovelvollisuus

Verovelvollinen on ajoneuvon maahantuoja tai Suomessa valmistetun ajoneuvon valmistaja. Verovelvollisuus voidaan siirtää kirjallisella sopimuksella. Verovelvollisuuden siirtäjän on ilmoitettava siirrosta Tullilaitokselle. Mikäli rekisteriin merkittyä haltijaa ei ole, velvollisuus on omistajalla. Ajoneuvoveroa maksetaan omalta hallinta- ja omistusajalta. Auton haltijaksi merkitty henkilö on verovelvollinen. Veroa on maksettava kaikista autoista, jotka on rekisteröity tai olisi pitänyt rekisteröidä sekä epäkuntoisista tai käyttökelvottomista autoista on suoritettava veroa. Veron katkaiseminen edellyttää auton lopullista poistoa rekisteristä tai väliaikaisesti liikennekäytöstä.

Se, joka on velvollinen suorittamaan autoveron, on velvollinen suorittamaan myös arvonlisäveroa 22 % autoverosta. Tätä veroa kutsutaan myös ei-arvonlisäveroksi eli elv:ksi tai ei-alv:ksi. Suomen kannan mukaan vero on arvonlisävero ja siten arvonlisäverotuksessa vähennyskelpoinen.

Eräissä tapauksissa autovero on suoritettava ajoneuvon rekisteröinnin jälkeenkin, jos ajoneuvon rakennetta, käyttötarkoitusta tai omistusta muutetaan verotukseen vaikuttavalla tavalla. Tällöin autoveron kantaa yleensä AKE eli liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalaan kuuluva hallinto-, palvelu- ja informaatiokeskus.

Autoveron määrän on oltava selvitettävissä etukäteen ja tarkistettavissa jälkikäteen. Autoveron kokonaismäärän laskemisen on oltava verovelvolliselle mahdollista etukäteen. Veron määrän arviointi etukäteen on nykyisinkin teoriassa varsin yksinkertaista, sillä autoveron määrä saadaan kertomalla auton arvo veron osuudella. Jos auton arvo olisi 10.000 euroa ja veron osuus 20 % (sekä arvonlisävero autoverosta 22 %), maksettavaa tulisi 1,22 x 0,20 x 10.000 euroa = 2.440 euroa.

Verovelvollisen pitää hyvän hallinnon periaatteiden mukaan voida luottaa siihen, että sekä auton arvo että veron osuus on määritelty lain mukaan ja kansalaisen etua loukkaamatta, ja että kansalaisella olisi todellinen mahdollisuus voida varmistua omaa asiaansa koskevan päätöksen perusteista.

Verouudistus pähkinänkuoressa

1. marraskuuta 2007 hallitus ilmoitti autoverotuksen kokonaisuudistuksesta. Uudet autoveroprosentit määräytyvät päästöjen mukaan. Hankintavero on vähintään 10 % ja enintään 40 %. Käytännössä vero nousee autoilla, joiden bensiinin kulutus on yli 9,4 l/100 km ja dieseleillä yli 8,5 l/100km (yhdistetty kulutus). Henkilöautoista ensirekisteröinnin yhteydessä kannettava autovero porrastetaan auton polttoaineen ominaiskulutusta vastaavien CO2-päästöjen perusteella. Muutos koskee uusia henkilöautoja ja käytettyjä tuontiautoja. Uusi autovero lasketaan 1. tammikuuta 2008 alkaen käyttöönotetuista ajoneuvoista, ja ajoneuvovero muuttuu 2010.

Esimerkki 1: uusi auto

Jos yhdistetyn kulutuksen CO2-päästö on EY-tyyppihyväksynnän mukaan 160 g/km, lasketaan autovero kaavalla: 160/10+4, eli veroprosentti on 20 %.

Esimerkki 2: käytettynä maahantuotu auto

Autoveroprosentti määräytyy kuten uusissakin autoissa EY-päästöarvon mukaan. Jos henkilöautolla ei ole EY-tyyppihyväksynnän mukaista CO2-päästöarvoa tai se ei ole tiedossa (käytännössä vuosimallia 2001 vanhemmat autot), autolle määritetään laskennallinen päästötaso. Sovellettava veroprosentti määräytyy tällöin auton kokonaismassan ja käyttövoiman perusteella verotaulukon mukaisesti. Jos auton kokonaismassa on esimerkiksi 2100 kg ja käyttövoima bensiini, ovat taulukon mukaiset laskennalliset C02-päästöt 228 g/km ja autoveroprosentti näin 26,8 %.

Veron osuus

Veroprosenttina käytetään prosenttilukua, joka on virallisen maahantuojan ilmoittama veron osuus tarkasti samanlaisesta aikanaan peritystä CIF-hinnasta, sittemmin kuluttajalle ilmoitetusta listahinnasta.

Maahantuodun uuden henkilöauton ja moottoripyörän verotusarvo on ajoneuvon yleinen vähittäismyyntiarvo. Verosta vähennetään dieselautoilla 450 euroa ja muilla 650 euroa. Uuden ajoneuvon autoveron määrä on 28 % ajoneuvon verollisesta, ohjeellisesta kuluttajahinnasta pienin vähennyksin. Lisäksi auton kokonaishinnasta maksetaan 22 % arvonlisävero. Suomessa uuden auton kuluttajahinnasta on veroa yhteensä yli 42 %. Autovero tuottaa vuodessa Suomen valtiolle noin 1,5 miljardia euroa. Suomessa on noin 2,5 miljoonaa ajoneuvoveronalaista henkilöautoa.

Suomeen tuodaan vuosittain arviolta 30.000 tuontiautoa.

1. Esimerkki: Saksasta tuotava auto:

Ensimmäinen erä autoja tuodaan maahan
Auton X markkinahintataso Suomessa 20.000 euroa
Auton X hintataso Saksassa 6.000 euroa
Autovero (29 %) + sen ALV (0,29 x 22 %) = 35,38 %, yhteensä 7.076 euroa
Tuontikustannukset ja muut kulut 1.000 euroa
Tuontiauton hankintahinta yhteensä 14.076 euroa.

Tämä hintataso on melko oikea, pitkään Saksan yleisen hintatason saattoi kertoa kolmella Suomen hintatason saamiseksi, eikä kaukana olla vieläkään.

2. Esimerkki: ELV:n syrjivyys kuluttajalle
   

Uusi auto maksaa Saksassa 10 000€ ilman ALVia. Maahantuoja ilmoittaa auton myyntiarvoksi 20 000€. Autovero autosta 0.28*20000€ – 650€ = 4950€. ELV autoverosta 0.22*4950€ = 1089€. ALV auton hankintahinnasta 0.22*10000€ = 2200€.

Yksityiselle auton hankinta maksaa 10 000€ + 2 200€ + 4 950€ + 1 089€ = 18 239€.
Yritykselle auton hankinta maksaa 10 000€ + 2 200€ + 4 950€ = 17 150€.

Syrjintä tarkoittaa sitä, että yksityiselle tuojalle auton hankintahinta on korkeampi (18 239€) kuin yritykselle (17 150€).

Adam Smith

Adam Smith syntyi vuonna 1723 Kirkcaldyn kylässä, joka sijaitsee Edinburghista pohjoiseen. Smithin aloja olivat moraalifilosofia, oikeusfilosofia, logiikka, politiikka ja teologia. Hän oli tunnettu skotlantilainen moraalifilosofi, josta tuli ensimmäinen poliittinen taloustieteilijä. Smith oli merkittävä skotlantilaisen valistuksen avainhahmo, ja häntä pidetään myös nykyaikaisen taloustieteen isänä ja vapaakaupan kannattajana. Smith oli tullivirkailijan poika, ja hänestä tuli Iso-Britannian arvostetuin filosofi Thomas Reidin ohella. Smith oli elinaikanaan arvostetumpi kuin David Hume. Brittihallinto antoi Smithille mahdollisuuden valita oman virkansa, ja hän halusi kaikkien hämmästykseksi itselleen tullimiehen viran.

Vuonna 1740 hänet lähetettiin Oxfordiin, jossa hän opiskeli kreikkaa ja tutustui mm. Humen teoksiin, mikä aiheutti hänelle kiistaa oxfordin johtajiston kanssa. Palatessaan kotiin hän liittyi ”mahtavaan Edinburghin piiriin”, johon kuuluivat mm. David Hume, John Home, Hugh Blair, Lord Hailes ja Principal Robertson. Vuosina 1751–1764 hän toimi professorina Glasgown yliopistossa ja vuonna 1787 hänestä tuli Glasgown yliopiston lordikansleri. Vuonna 1759 hän julkaisi teoksensa ”Theory of Moral Santiments”, mikä levisi niin ikään Saksaan ja Ranskaan. Teostaan hän muokkasi kuolemaansa asti.

1760­–luvulla hän kävi Ranskassa opettamassa, ja samalla hän tapasi merkittäviä valistusmiehiä ja fysiokratian edustajia. Skotlantilaiset olivat aina kiehtoneet ranskalaisia. Skotlantilaiset kääntyivätkin Ranskan puoleen klaanisotien aikana, sillä heillä oli ainakin yksi yhteinen mielipide; molemmat vihasivat Englantilaisia. Vuonna 1776 Smith kirjoitti teoksen ”Kansojen varallisuus”, johon hän kiteytti taloustieteen oppinsa. Teoksessaan Smith kuvaili markkinataloutta vastapainona kansalliseen sääntelyyn ja etuoikeuksiin perustuvalle merkantilismille. Suomalainen Anders Chydenius oli esittänyt aiemmin samantapaisia ajatuksia, siksi Smithin merkitys ensisijaisesti onkin popularisoinnissa. Smithin teosta oli vaikea tulkita, koska Smithillä oli tapana yhdistellä asioita. Smith muutti takaisin Skotlantiin vuonna 1778, kun hänet palkattiin tullimieheksi Edinburghiin. Smith kuoli 17. heinäkuuta 1790 Edinburghissa, ja hänet haudattiin Canongaten kirkkomaalle.

Smith oli luonteeltaan hyvin utelias, ja hän oli tunnetusti myös hajamielinen. Kirjastoaan hän piti suuressa arvossa, ja hän oli jatkuvasti imemässä itseensä tietoa. Smith asui äitinsä kanssa syntymäkaupungissaan Kirkcaldyssa, jossa hän vietti hiljaista ja suojaista elämää ja pysyi koko elämänsä ajan poikamiehenä. Hänen oppilaansa rakastivat häntä, ja ihmiset tulivat kaukaakin tapaamaan häntä. Hiljaisuudesta ja taitamattomuudesta sosiaalisissa tilanteissa huolimatta, Smith suoriutui esiintymisestä melkoisella tyyneydellä. Skotlantilaiset tunnetusti ovat siunattuja melkoisilla puhelahjoilla. Jopa yleisessä keskustelussa, joihin hän osallistui; kerran avattuaan suunsa hän esitti ideoitaan varsin ihailtavasti. Julkisena opettajana hän toimi vielä paremmin; hän kirjoitti tuskin mitään ja luennon alussa hän usein jahkaili ja vaikutti siltä, ettei ollut kovin paneutunut aiheeseen. Kuitenkin, parin minuutin päästä hänen puheensa oli sujuvaa ja hän syöksi innostavia argumentteja. Yleisesti ottaen, Smith oli todellakin hiljainen mies, jonka aivot ovat täynnä julkaisemattomia ideoita, oli todennäköisemmin menestyvämpi julkinen puhuja kuin mahtavat puhelahjat omaava henkilö joka päivittäin uuvuttaa itsensä terävillä sanonnoilla. Näin ollen Smith saavutti hyvän maineen puhujana. Smith keskusteli asioista ystävänsä David Humen kanssa; ja matkusti Lontooseen keskustellakseen ideoistaan ajan oppineiden kanssa, joista yksi oli Samuel Johnson. Hän tapasi charmikkaan ja älykkään amerikkalaisen, Benjamin Franklinin, joka oletettavasti teki suuren vaikutuksen Smithiin.

Smith luetaan makrosuuntautuneisiin klassikoihin, jotka tutkivat taloudelliseen kasvuun vaikuttavia voimia, suhteellisten hintojen muodostumista ja markkinoita ymmärtääkseen niiden vaikutusta kasvuun sekä tulonjakoon. Hän oli synteesin tekijä eli hän ei tuonut esille aivan uutta asiaa. Smith oli myös kriitikko, jonka ensisijaisena kohteena oli valtiovallan säätelemä talous. Tuolloin vallinneen merkantilismin mukaan valtion piti puuttua voimakkaasti talouteen, mutta Smithin mielestä valtion puuttuminen talouteen oli haitallista. Poikkeuksia olivat maan ulkoinen turvallisuus, sisäisen järjestyksen ylläpitäminen ja tietyt yksityiselle yritteliäisyydelle kannattamattomien hyödykkeiden tuottaminen. Koska merkantilistit olivat enimmäkseen liikemiehiä, heillä oli suuremmat rajoitteet kehittää yhtenäinen oppirakennelma toisin kuin Smithillä. Merkantilistien tärkeä havainto oli, että taloutta voidaan tutkia. Aikaisemmin ajateltiin, että taloutta eikä muitakaan toimintoja pidä erottaa yhteiskunnan analyysissä toisistaan. Merkantilistit kuitenkin kehittivät keinon, jonka avulla voidaan löytää talouden toimintaa sääteleviä lakeja; he kehittivät abstraktia tekniikkaa. Fysiokraatit jatkoivat tätä työtä myöhemmin.

Smith tuomitsi myös monopolit ja liittoumat, jotka estävät markkinoiden vapaata toimintaa. Toisena keskeisenä kohteena hänellä oli taloudellinen kasvu. Kasvun aikaansaajana hän piti koneiden sijaan työnjakoa. Hän ei asettanut mitään elinkeinoa erikoisasemaan kansakunnan varallisuuden kasvattamisessa, koska hänen mielestään kaikki aineellisia hyödykkeitä tuottava toiminta oli ylijäämää tuottavaa. Aineettomia hyödykkeitä hän ei pitänyt taloudellisen kasvun lisääjänä, koska hän ei ymmärtänyt miten niitä voitaisiin säästää ja sijoittaa kasvutarkoituksiin. Smithin mukaan materiaali saa arvoa vasta sitten, kun sen muokkaamiseen sijoitetaan työtä. Smith ei onnistunut erottamaan yrittäjää muusta työnteosta ja omistamisesta. Hän piti yrittäjää toisaalta johtajana ja toisaalta osakkeenomistajana.

Smith on keksinyt kuuluisan vertauskuvan nimeltä näkymätön käsi, joka ”ohjailee” ihmisten toimintaa vapaassa taloudessa. Näkymättömän käden mukaan ostajat ja myyjät pyrkivät markkinoilla vain omaan etuunsa. Smith järkeili, että järkevät ei-pakotetut ihmiset eivät osallistu sellaiseen, mitä he eivät pidä rahan tai vaivan arvoisena. Hän vastusti taloudellisen toiminnan rajoituksia tämän ajatuksen perusteella.

Smithin esittämistä periaatteista merkittävimpiä oli hänen hinnanmuodostusoppinsa, jonka mukaan hyödykkeen hinnan määrää tuotantokustannukset. Tätä hintaa hän kutsui ns. luonnolliseksi hinnaksi. Luonnollisen hinnan ympärillä markkinahinta voi kuitenkin vaihdella kysynnän ja tarjonnan kehityksen mukaan.

Hän oli myös liberalismin edustaja, vaikka hän aluksi kannatti Englannissa vallinnutta korkosääntelyä, kunnes filosofi Jeremy Bentham perusteli sen haitallisuuden Smithin oman teorian mukaan. Koska Smith oli liberalisti, hän vaati veroilta oikeudenmukaisuutta ja joustavuutta. Smith piti liberalismia oikeasuuntaisena lähtökohtana eikä ehdottomana opinkappaleena. Hän kannatti myös vapaakauppaa, koska hänen mielestään työnjaon ja erikoistumisen periaate oli hyödyllistä myös kansainvälisellä tasolla. Samasta syystä hän kannatti myös maiden sisäistäkin kauppaa. Smith perusteli vapaakauppaa myös sillä, että pääomien liikkuvuus on niin vähäistä, vaikka kauppaa käytäisiin ulkomaillakin niin se ei koituisi toisten valtioiden asukkaiden hyödyiksi.

Smithin ajatukset vaikuttivat huomattavasti talousteorian kehityssuuntaan sekä neoklassisen että klassisen koulukunnan ajatuksiin. Näiden mallittajien kertomuksista hävisi lopulta melkein kokonaan yrittäjyys. He kuvasit enemmän laajenevia markkinoita ja talouden mekaanista tasapainoa, jossa toimijat, täysin tietoisina, yrittävät maksimoida voittonsa.

Lähteet:

http://www.blupete.com/Literature/Biographies/Philosophy/Smith.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Smith

http://www.valt.helsinki.fi/katal/esittely/historia.htm

http://www.internetix.ofw.fi/opinnot/opintojaksot/6tekniikkatalous/yrittajyys1/adamsmit.htm

http://personal.inet.fi/koti/vexom/adam.htm

Jukka Pekkarinen, Pekka Sutela: Kansantaloustiede

Risto Rantala, Kaarina Turtia: Kodin uusi tietosanakirja, osa 3. Kustannusosakeyhtiö Otava 1990.